ANNELI MONONEN
ANNE TÖRMIKOSKI
1. JOHDANTO
Asiakkailla on terapiaan hakeutuessaan ongelmakertomus, joka ei vastaa heidän elämänkokemuksiaan.Tarinat ovat epäonnistumissävytteisiä ja asiakkaat ovat kietoutuneet ongelmaan. Näin he ovat menettäneet toimintakykynsä ja toivonsa selviytymisestään. Aikaisemmat hyvinkin toimineet ratkaisukeinot jäävät havaitsematta ja uusien löytäminen on vaikeaa.
Perhehaastatteluja tehdessämme olemme kokeneet, kuinka helposti me terapeutit juutumme ongelmakertomukseen ja keskitymme ongelman rajoituksiin ja sen aiheuttamiin kärsimyksiin. Terapeuttien keskeinen ja mielestämme vaativa tehtävä on auttaa asiakkaita löytämään aikaisemmat ratkaisukeinot ja tukea heitä omien voimavarojen ja kykyjen käyttämisessä. Ongelman vaikutuspiiristä irtaantuminen tuo mahdollisuuden onnistumiskertomukselle.
Eero Riikonen on tutkinut keskustelukäytäntöjä, joilla ongelmakielestä siirrytään kompetenssikieleen. Sen avulla pyritään selvittämään onnistumiskokemuksia ja tukemaan asiakkaiden osaamista, kykyä ja toimintaa. Ratkaisukeskeisen terapian ja eksternalisaation avulla on mahdollista saada esiin kompetenssia.
Työskentelyn lähtökohtana on hyvä, luottamuksellinen, avoin ja ammatillinen työskentelysuhde. Ratkaisukeskeisessä terapiassa on keskeistä muutoksen toive, selkeät tavoitteet ja positiivinen suuntautuminen ratkaisuihin. Michael Whiten ja David Epstonin edustama toimintatapa ongelmien ulkoistaminen tukee myös asiakkaiden kyvykkyyttä vapauttamalla heidät ongelman vaikutuspiiristä ja vähentämällä syyllisyyttä.
Lopputyömme teoriaosa esittelee narratiivisuutta, ratkaisukeskeistä terapiaa ja eksternalisaatiota. Tavoitteenamme oli tehdä perhehaastattelu käyttämällä edellämainittuja menetelmiä kompetenssinonnistumiskertomuksen aikaansaamiseksi.Tavoitteenamme oli myös valmistaa perhehaastattelusta opetusvideo, jota tulemme käyttämään ItäSavon sairaanhoitopiirin psykiatrisen yksikön koulutustilaisuuksissa ja opiskelijoiden ohjauksessa. Kouluttajina meillä on mahdollisuus lisätä perhekeskeistä ajattelutapaa ja vahvistaa perheterapian asemaa sairaanhoitopiirissämme.
2. NARRATIIVISUUS
Kertomusten luominen on tärkein tapa, jolla todellisuutta muodostetaan ja tehdään mielekkääksi. Kertomukset ovat inhimillisten pyrkimysten ja niiden kohtaloiden kuvauksia. Kertomuksellisen näkökulman tärkeyttä on korostanut J. Bruner. Hänen lisäkseen sitä on painottanut H. Andersonin ja H. Goolishianin ryhmä sekä M. White ja D. Epston. V. Hännisen mukaan kertomuksilla on kolme elementtiä: alku, muutos ja loppu. Usein ne muodostuvat alun tasapainoisesta tilanteesta, häiriöstä ja kriisivaiheesta sekä alkutilan palautumisesta, uuden tasapainon löytymisestä tai sen etsimisestä. Kertomukset voidaan luokitella myös samuus-, onnistumis- tai epäonnistumiskertomuksiksi. Niiden avulla sovitetaan asioita kulttuuriin ja yhteisön normeihin. Ne tekevät oudot ja eksoottiset asiat tutuiksi ja hyväksytyiksi. Kertomusten luominen antaa selityksen kysymyksiin: Mitä asiat ovat, millainen olen, miten ja millä tavalla asiat ovat sidoksissa toisiinsa ja miten tietty tilanne on syntynyt? M.& K. Gergenin mukaan tarinoiden punominen kokemusten ympärille on tärkeää, jotta ihmiset voivat ymmärtää elämäänsä. Se tuo ihmisille johdonmukaisuuden, jatkuvuuden ja tarkoituksenmukaisuuden tunteen.(8, 10, 12)
Bruner on kritisoinut kognitiivisen psykologian peruslähtökohtia. Hän painottaa sitä, että loogistieteellinen ajattelutapa on vain yksi järjen käytön muodoista. Hänen mukaansa on myös toisenlaista, kertomuksellista (narratiivista), älykkyyttä: kykyä luoda tarinoita.
Loogistieteellisen ajattelutavan tyyppiesimerkki on muodollinen tosiasioita koskeva väite. Siinä käytetään runsaasti olla-verbiä ja teknistä kieltä. Ilmaisut ovat osoittavia, selkeitä ja yksiselitteisiä. Henkilökohtaiset kokemukset pyritään poistamaan. Tämä näkyy esim. diagnoosien ja luokitusten käytössä. Asioita tarkastellaan persoonattomien voimien ja yleisten lainalaisuuksien kautta. Ajattelutavalle on tyypillistä, että väitteitä ei sidota aikaan. (9)
Kertomuksellinen ajattelutapa on tunteisiin vaikuttava. Siinä suositaan epämääräisiä ilmaisuja, jossitteluja, hypoteesejä, vertauskuvia, runollisia sanontoja, piileviä merkityksiä ja moniselitteisyyttä. Yksi ominaispiirre on, että maailmaa ei käsitellä tapahtuma tapahtumalta tai tekstiä lause lauseelta, vaan ne koostetaan laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Henkilökohtaiset kokemukset ovat ensisijaisia ja saavat kertomuksellisen luonteen. Asioiden tarkastelu tapahtuu tavoitteiden ja keinojen kautta. Asiakastyössä hyödynnetään sitä, että tarinoiden ominaispiirteet eivät ole pysyviä. Pyritään esim. "uuden" ja "vanhan" elämäntilanteen tai käyttäytymisen välisen eron havaitsemiseen ja hyödyntämiseen.Tämä on perusteltavissa sillä, että nykyiset kokemukset määräytyvät usein sen pohjalta minkälaisena asiakas näkee tulevaisuutensa.(8, 9)
Ihmisten elämänkertomukset muokkaavat elämää. Ne määrittelevät kokemusten merkitystä ja valikoivat mitkä osat kokemuksista sanotaan ääneen. Elämä ja ihmisten väliset suhteet kehittyvät sitä mukaa, kun ihmiset eläytyvät, toteuttavat ja esittävät niitä. Asiakkaat tulevat terapiaan, kun kertomukset, joita he itse kertovat kokemuksistaan, eivät vastaa elettyjä kokemuksia tai niissä on osia, jotka kumoavat hallitsevaa kertomusta tai ovat ristiriidassa sen kanssa. (12)
Whiten ja Epstonin mukaan ihmiset tarinoittavat elämäänsä. Kertomusten tuottaminen on luova, jatkuva tapahtuma. Sen kuluessa ihmiset kirjoittavat uudelleen omaa elämäntarinaansa.Tarvitaan toimintamalleja, joilla saadaan ja vahvistetaan myönteisiä kertomuselementtejä ja joilla lisätään asiakkaan itsenäisyyttä ja itsehallintaa. Whiten mukaan asiakkaalla on terapiaan tullessaan ongelmakyllästeinen tarina elämästään. Tämä kertomus ei kuitenkaan täysin vastaa heidän elämänkokemuksiaan ja monet tärkeät näkökohdat ovat ristiriitaisia. Suoran tiedon saaminen maailmasta on mahdottomuus. Kaikki tietäminen edellyttää kokemusten tulkintaa, joka on suhteessa elämäntarinaan. Tulkinta edellyttää merkityksen antamista. Kertomukset määrittelevät sen, mikä merkitys kokemuksille annetaan. Niistä määräytyy myös se, mikä osa elettävistä kokemuksista tulee valituksi merkityksellisenä. (8, 11)
3. EXTERNALISAATIO
Externalisaatio eli ulkoistaminen on australialaisen Michael Whiten ja uusiseelantilaisen David Epstonin kehittämä terapeuttinen lähestymistapa, jonka avulla ihmisiä rohkaistaan ottamaan etäisyyttä ahdistavista ongelmistaan havainnollistamalla (objectifying) ja vähitellen henkilöllistämällä (personifying) ne. White alkoi käyttää menetelmää 1970-luvun lopulla lapsiperheitä haastatellessaan, myöhemmin sitä on sovellettu myös aikuisten ongelmien selvittelyyn. Ulkoistamismalli auttaa tutkimaan ongelmia erillisinä. Voidaan esimerkiksi puhua olennoista, jotka vaativat ylläpitoa ollakseen olemassa. Lasten ongelmat voidaan nimetä "masennuspeikoksi", "känkkäränkäksi"jne. Aikuisilla käytetään usein virallisempaa nimikettä. Voidaan kysyä esim. "Miten skitsofrenia sai sinut jäämään vuoteeseen?"
Psykiatrisessa haastattelussa on yleensä keskitytty siihen, miten ongelmat estävät, rajoittavat ja aiheuttavat kärsimyksiä henkilölle. Asiakas on ongelman määrittämä passiivinen kohde, jolla ei ole kykyä eikä vaikutusvaltaa ongelmiinsa. Ulkoistamisella taas pyritään vaikuttamaan siihen, että asiakas pystyy voittamaan ongelman omalla kyvykkyydellään ja voimavaroillaan.
Eksternalisaation avulla on mahdollista saada aikaan uusi näkökulma, jonka avulla asiakkaat voivat huomata itsessään ja suhteissaan "totuuksia", joita ei voi havaita, kun tarkastelee elämää synkästä ongelmakyllästetystä kuvauksesta käsin. "Totuudet" voivat olla ristiriidassa synkän kertomuksen kanssa ja ne toimivat uusien kertomusten pohjina. Eksternalisaatiomenetelmät auttavat ihmisiä irrottautumaan ongelmista. Ne eivät kuitenkaan poista ihmisten omaa vastuuta ongelmistaan. Tiedostamalla ja kuvaamalla omaa suhdettaan ongelmaan, he pystyvät myös vastuunottoon, joka aiemmin on tuntunut mahdottomalta. Eksternalisaation edellytyksenä voi pitää empaattista kuuntelua. Sisäinen kertomus tulee puhuttua molempien, kertojan ja terapeutin, sisäiseen ja yhteiseen vuoropuheluun. (7, 8, 11).
3.1 Vaikutusuhteiden tutkimiskysymykset
Käytännön työssä on vaikutusten kartoittaminen osoittautunut tehokkaaksi menetelmäksi ongelman eksternalisoinnissa. Sen käyttö jo ensimmäisestä haastattelusta lähtien antaa asiakkaalle mahdollisuuden aktiivisesti osallistua toimintaan ja auttaa asiakkaita tunnistamaan omia voimavaroja ja kykyjä. Menetelmällä autetaan ihmisiä tiedostamaan ongelma ja kuvailemaan heidän suhdettaan ongelmaan. Maailmaa ei enää nähdä pysyvänä ja muuttumattomana, eivätkä ongelmat ole ihmisten ja ihmissuhteiden sisällä. Näin löytyy kokemuksellinen ja alati muuttuva maailma, jossa asiakkailla on mahdollisuus käyttää uusia, myönteisiä ja joustavia toimintatapoja.
Vaikutuksen kartoittamisessa käytetään kahdentyyppisiä kysymyksiä:
1. Ongelman vaikutusten kartoittaminen - kuinka ongelma vaikuttaa ihmisten elämään ja ihmissuhteisiin.
Kysymysten avulla ihmiset tunnistavat ongelman vaikutuksen käyttäytymiseen, tunteisiin, fyysisiin toimintoihin, vuorovaikutukseen ja asenteellisuuteen. Kysymysten avulla saadaan perheelämän kuvaus, joka on kattavampi kuin pelkkä ongelman kuvaus. Kuvauksessa ei keskitytä identifioituun potilaaseen tai hänen suhteeseensa ongelmaan, vaan tarkastellaan ongelman vaikutuksia eri ihmisiin ja eri ihmissuhteisiin.
2. Ihmisten vaikutusten kartoittaminen kuinka - ihmiset ja ihmissuhteet vaikuttavat ongelman elämään.
Tavallisesti ihmisten on vaikea löytää esimerkkejä siitä, kuinka he ovat vaikuttamassa ongelman elämään. Näin on erityisesti silloin kun ongelmat ovat kestäneet kauan ja ne ovat ennättäneet hämärtää ihmisten elämän ja ihmissuhteet.
Kun tutkitaan ihmisten vaikutuksia ongelman elämään, heillä on mahdollisuus tarkastella ongelmaa ja kietoutuneisuuttaan siihen uudesta näkökulmasta. Tämä saa heidät huomaamaan, kuinka muutkin ovat kietoutuneet ongelmaan eikä vain identifioitu potilas. Ongelman vaikutusten kartoitus, joka ensin tehdään, on perusta sille, että ihmiset tunnistavat oman tapansa vaikuttaa ongelmaan. (8, 11)
3.2 Poikkeukset
Vaikutusten kartoittamiskysymykset tekevät mahdolliseksi poikkeusten löytymisen ja uusien toimintamallien etsimisen. Niitä voidaan etsiä kartoitetun ongelman suhdeverkoston jokaisesta solmukohdasta. Poikkeuksia voi löytää tarkastelemalla perheen menneisyyttä. Kannustetaan ihmisiä muistelemaan tosiasioita ja tapahtumia, jotka kumoavat ongelmakyllästeisen elämän kuvauksen. Jotkut poikkeukset huomataan terapiassa koska terapeutti on niistä kiinnostunut. Uteliaisuus saa asiakkaat myös kiinnostumaan vastaanotolla tapahtuvista asioista ja pitämään niitä tärkeinä.Tulevaisuuden poikkeuksia tunnistetaan keskustelemalla siitä, mitä aikomuksia ja suunnitelmia asiakkailla on vastustaa ongelmaa tulevaisuudessa.Myös tulevaisuuden toiveet irrottautua ongelmasta tuovat esille poikkeuksia.
Poikkeusten etsiminen ja niihin eläytyminen vaatii mielikuvitusta. Terapeutin on kuunneltava tarkasti niitä asioita, jotka ovat asiakkaille merkityksellisiä. Hän ei saa takertua omiin ajatuksiinsa siitä, mikä on hyväksi terapiaan hakeutuneelle ja hänen perheelleen. Kun terapeutti selvittää, kuinka asiakas tavallisesti reagoi ongelmiin, voi hän mielessään muotoilla, minkätyyppisiä poikkeukselliset suhtautumistavat voisivat olla ja mitkä teot voisivat johtaa ainutkertaiseen lopputulokseenuuden käsikirjoituksen syntymiseen. Poikkeusten tunnistaminen auttaa asiakkaita löytämään keinoja, joilla he tekevät vastarintaa ongelmaa ja sen vaatimuksia vastaan. Jos he kieltäytyvät tekemästä yhteistyötä ongelman vaatimusten kanssa, he onnistuvat kaivamaan ikäänkuin maata ongelman jalkojen alta ja tekevät sen tehottomaksi.
3.3 Eksternalisaation vaikutukset
Eksternalisaatio lisää ihmisten välistä yhteistyötä ja näin ongelman kielteiset vaikutukset voivat vähentyä. Se tarjoaa asiakkaalle ja terapeutille keinoja toimia ongelman vaikutuspiirissä. Menetelmä vapauttaa asiakkaita ottamaan toimivamman ja vähemmän stressaavan lähestymistavan suhteessa ongelmaan. Ulkoistaminen vähentää hyödytöntä kiistelyä siitä, kuka on syyllinen ongelmiin. Se helpottaa myös epäonnistumisen tunnetta, kun sitkeistä ponnisteluista huolimatta ratkaisua ei ole löydetty. Eksternalisaatiolla voidaan korvata ongelmaa koskeva yksinpuhelu vuoropuhelulla. Whiten mukaan palautekeskustelussa asiakkaat sanovat usein, että menetelmä tuntuu "järkeen käyvältä" ja irtaannuttaa heidät ongelmista niin, että he kykenevät toimimaan niistä riippumatta. Ongelman eksternalisaatiota voi pitää vastakäytäntönä sellaisille kulttuurissa vallitseville menetelmille, jotka objektivoivat ihmistä ja ihmiskehoa.
4. RATKAISUKESKEINEN TERAPIA
Brief Family Centerissä (BFTC) kehitetty ratkaisukeskeinen terapia on saanut vaikutteita Milton H.Ericksonin, Gregory Batesonin ja Mental Research Instituten terapeuttien ajattelutavasta. Psykiatri Don Jackson perusti 1959 Palo Altoon Kaliforniaan Mental Research Insitute -nimisen tutkimuslaitoksen. MRI:ssä tehtiin perhetutkimusta ja annettiin perheterapiaopetusta. MRI:n lyhytterapian ajatuksen mukaan se mistä ongelmat johtuvat ei ole tärkeätä.He uskovat psyykkisten ongelmienmyös vaikeiden syntyvän samalla tavalla. Keskeisin ajatus on se, että ongelmat vaikeutuvat ja jatkuvat, koska niitä yritetään ratkaista aina samanlaisillla ratkaisuyrityksillä. MRI:n mukaan ongelma ei ole ongelma, vaan se miten sitä on yritetty ratkaista. Ongelman ratkaisussa keskeisiä menetelmiä ovat kotitehtävien antaminen asiakkaille käyttäytymissekvenssin muuttamiseksi ja uusien näkökulmien tuominen eli uudelleen määrittely (reframing).Steve de Shazer opiskeli MRI:ssä John Weaklandin opastamana 1960-luvulla. Vuonna 1978 de Shazer perusti Milwaukeen Brief Family Therapy Centerin (BFTC) Elam Nunnalyn ja Insoo Kim Bergin kanssa. BFTC:n keskeinen ajatus on, että keskitytään ongelmien sijasta ratkaisuihin.Tätä korostaakseen Steve de Shazer käyttää terapiasta nimitystä ratkaisukeskeinen terapia (solution focused therapy). Tässä mallissa keskitytään siihen, milloin ongelmaa ei ole ja halutaan selvittää, mitä asiakkaat jo nyt tekevät sellaista , jota vahvistaen ratkaisu voisi löytyä. Asiakasta tyydyttävä muutos on terapeutin ja asiakkaan yhdessä rakentama niistä monista poikkeuksista, jotka ovat osa jatkuvaa muutosprosessia (1, 2, 3, 6).
Ratkaisukeskeisen terapian filosofian ovat Steve De Shazer ja Insoo Kim Berg kiteyttäneet:
1. Älä korjaa sellaista, mikä ei ole rikki.Ratkaisukeskeinen haastattelutapa on onnistumisten erittelyä. Kysymyksiä esitetään asiakkaalle siitä, missä hän on onnistunut, miten se havaitaan ja mitä keinoja on käytetty ja miten onnistumista olisi mahdollisuus jatkaa. Keskeistä ratkaisukeskeisyydessä ovat muutosten ja ratkaisujen etsiminen, myönteinen palaute, erilaisten tehtävien käyttö ja erilaiset kysymystyypit. (3, 5, 6)
4.1 Yhteistyön kehittäminen
Hyvän työskentelysuhteen luominen asiakkaan ja terapeutin välille on perusta hoidon onnistumiselle. Yhteistyö perustuu luottamukseen, motivaatioon ja toimivaan vuorovaikutukseen. Hoidon alussa terapeutin olisi hyvä tutkia, minkälaatuisesta asiakassuhteesta on kysymys. Asiakassuhteen tutkiminen helpottaa työskentelyä antaen tietoa siitä, miten kannattaa toimia erityyppisissä asiakassuhteissa. Insoo Kim Berg jakaa suhteet kolmeen ryhmään, vierailija (visitor), valittaja (complainant) tai tosiasiakas (customer), sen mukaan miten yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä asiakkaat ovat. Luokittelu kuvaa asiakkaan ja terapeutin välistä vuorovaikutusta ja näin työntekijä vaikuttaa suhteen kehittymiseen, esim. tuleeko vierailijasta tosiasiakas. Asiakassuhteen kehittyminen ei noudata tiettyä kaavaa, vaan suhde muuttuu sen mukaan, mitä asiakas haluaa ja mikä hänen tilanteensa on.
Vierailijasuhteessa on vaikea määritellä ongelmaa tai tavoitetta. Asiakas ei ole kiinnostunut työskentelemään muutoksen aikaansaamiseksi ja hänet on usein ohjattu hoitoon viranomaisten, työnantajan ym. aloitteesta. Työntekijän tehtävänä on ensin liittyä asiakkaan käsityksiin ja sitten etsiä tapoja saada hänet tunnistamaan ongelmansa ja huomaamaan, että hän voi itse vaikuttaa aktiivisesti sen ratkaisemiseen. Oleellista on aluksi kuulla ja ymmärtää, miten vaikeaa asiakkaan elämä on ongelman kanssa. Myönteisen palautteen antaminen asiakkaalle siitä, mikä toimii hyvin, on tärkeätä.
Valittaja tunnistaa ongelman olemassaolon, mutta pitää sitä jonkin toisen aiheuttamana. Terapeutti ja asiakas ovat yksimielisiä tavoitteesta, mutta eivät ole löytäneet keinoja, mitä asiakas itse voisi tehdä. Asiakas uskoo, että ongelma ratkeaa, jos joku toinen muuttuu. Terapeutti on asiakkaan puolella myötätuntoisesti, mutta keskittyy tutkimaan asiakkaan omia mahdollisuuksia vaikuttaa ratkaisuun.
Tosiasiakas haluaa itse muuttaa elämäänsä. Hänellä on selvät tavoitteet ja hän voi olla tietoinen siitä, että ongelman ratkaiseminen edellyttää muutoksia hänessä itsessään. Työntekijän tehtävänä on tukea ja rohkaista asiakasta sekä seurata edistymistä.
4.2 Tavoitteen määrittely
Ratkaisukeskeinen terapia lähtee asiakkaan omista näkemyksistä ja tavoitteista.Tavoitteen asettaminen jo ensimmäisen tapaamisen yhteydessä antaa suunnan työskentelylle ja mahdollistaa sen arvioinnin. Hyvin muotoiltu tavoite on asiakkaille selkeä ja se pystytään kuvaamaan konkreettisena käyttäytymisenä. Sen on oltava realistinen ja saavutettavissa oleva. Tavoite on saavutettavissa asiakkaan omalla kovalla työllä. Lähtökohtana ovat pienet muutokset. Useimmat asiakkaat huomaavat muutoksia tapahtuneen jo ennen ensimmäisen terapiaistunnon alkua, jos sitä heiltä kysytään. Muutokset liittyvät ongelmiin ja muutosten halutaan jatkuvan. Kun ongelmatilanteeseen suhtaudutaan positiivisesti, on mahdollista muuttaa käyttäytymistä, tunnetta ja ajattelutapaa. Tällöin voidaan katkaista toisiaan seuraavien ongelmien kehä. Sen sijaan, että tarkkailtaisiin tunteita, ajatuksia ja käyttäytymistä, keskitytään siihen, kuinka muutos tapahtui. Pienten onnistuneiden käyttäytymisten toistaminen johtaa vähitellen ongelman ratkaisuun. (3, 5, 6)
4.3 Poikkeukset
Poikkeuksella tarkoitetaan tilannetta, jolloin ongelma ei ole esillä. Terapiassa selvitetään, mitä perheessä silloin tapahtuu ja kuinka poikkeus on saatu aikaan. Poikkeus saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta jos löydetään keino toistaa sitä uudelleen, alkaa ongelmakin tuntua helpommalta, käsiteltävältä ja lopulta se häviää. Ratkaisukeskeisen terapian yksi keskeinen periaate on löytää poikkeuksia ongelman esiintymiseen. Näitä voidaan etsiä myös tulevaisuudesta. Terapeutti voi kysyä:"Millaista elämäsi on kun ongelmaa ei enää ole?" Tällä kysymyksellä terapeutti tuo esille muutoksen mahdollisuuden. Se mikä muutos asiakkaan tilanteessa on merkittävää ja mikä ei on riippuvainen asiakkaan tulkinnasta omasta tilanteestaan.
Terapeutin tehtävänä on käsitellä poikkeuksia eri tavalla kuin asiakas tekee. Ratkaisun ongelmaan ajatellaan olevan olemassa silloin kun ongelmaa ei tilapäisesti esiinny. Tämäntakia keskitytään ongelmien sijasta myönteisiin poikkeuksiin. Ongelman ratkaisemiseen tarvittavien voimavarojen ajatellaan olevan olemassa, asiakkaalla itsellään.piilevinä. Ne etsitään ja asiakasta tuetaan käyttämään ja löytämään aiemmin toimineita ratkaisutapoja tai luomaan uusia. (3, 6)
4.4 Kysymystyypit
Ratkaisukeskeisen terapian tärkeä työmenetelmä on erityyppisten kysymysten käyttö.
Ihmekysymyksellä terapeutti pyrkii saamaan asiakkaan tekemään sitä, jota "ihmeen" toteuttaminen edellyttää."Kun eräänä yönä sinun nukuttuasi tapahtuu ihme ja ongelmasi on ratkennut. Mitä erilaista huomaat, ja mistä tiedät, että ihme on tapahtunut?" Kysymyksellä on asiakkaaseen voimakas vaikutus, kun hänet saa kuvittelemaan tilanteen, jolloin ihme on tapahtunut ja ongelmaa ei ole. Ihmekysymys lisää asiakkaan toiveikkuutta.
Asteikkokysymysten avulla havainnollistetaan myönteistä kehitystä ja asiakkaan kompetenssia. Kysymyksen avulla voidaan arvioida edistymistä, itseluottamusta, itsekunnioitusta, muutosten tarvetta, motivaatiota ja ongelmien ratkaisujen tärkeysjärjestystä. Asteikkokysymyksellä konkretisoidaan abstrakteja asioita. Terapeutilta vaaditaan luovuutta, mielikuvitusta ja kykyä keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. "Jos asteikolla kymmenestä neljään neljä tarkoittaa, että olet varma siitä, että ongelma voidaan ratkaista ja kymmenen, että et ole lainkaan varma, niin minkä numeron kohdalle sijoittaisit itsesi tällä hetkellä?"
Poikkeus ja onnistumiskysymysten tarkoituksena on rohkaista ja kohentaa asiakkaan mielialaa. Tavoite on saada asiakas huomaamaan omat voimavaransa ja vahvuutensa. "Miten onnistuitte sen tekemään?" Poikkeuksia voidaan kartoittaa ongelmatilanteessa kysymällä: "Kuka teki, mitä, miten ja milloin eri tavalla niin, että ongelmaa ei tullut?" "Kun ongelman syntymisen edellytykset olivat olemassa, kuka teki ja mitä niin, että ongelma vältettiin?" (6)
5. KOMPETENSSI
Kompetenssi tarkoittaa sivistyssanakirjan mukaan pätevyyttä. Suomen kielessä sillä on ammatillinen sivumerkitys ja se viittaa kyvykkyyteen tietyn viran ja toimen hoitamisessa. D. Meichenbaumin mukaan kompetenssiksi voi myös määritellä oireiden, kielellisten minäkuvien tai tunnekokemusten hallintaa lisävää sisäistä puhetta.
Laajemmin kompetenssin voi nähdä kykynä ja taitona hyödyntää hyvinvointia, tukien olosuhteita, mielikuvia, muistoja, kokemuksia, kieltä ja kertomuksellisia rakenteita. Sitä voi olla elämään ja vuorovaikutukseen liittyvä osaaminen, hallinta ja kyvykkyys. Näin se on myös tulkinnallista avoimuutta ja joustavuutta. Sitä voidaan pitää kykynä, jonka avulla vältetään menneisyyden esineellistäminen ja voimattomana uhrina oleminen suhteessa menneisyyden tapahtumiin. Kyky liittää yhteen mielikuvat ja ajatukset siten, että tulos on hauska, innostava ja kiinnostava on kompetenssia.
Kompetenssikieli on puhetapa, joka tuo esille myönteisiä muutoksia ja sitä, mitä asiakas on tehnyt tilanteiden ratkaisemiseksi. Se on voimavarakeskeistä ja sillä tutkitaan ongelman voittamisen historiaa. Kompetenssipuheen avulla pyritään selvittämään hyvän tilanteen, onnistumisen, ratkaisun ja tavoitteen vaikutuksia sekä hyvän tilanteen syitä, mekanismeja, selityksiä ja toimintakeinoja. Kompetenssipuhetavan tavoitteena on oman motivaation, luottamuksen ja optimismin löytyminen. Perhehaastattelussa on löydettävä keskustelukäytäntö, joka tukee ja havainnollistaa asiakkaan osaamista, kykyä ja toimintaa. (4, 8)
LÄHTEET:
Aarninsalo, P., Mattila A. (1988), "Frustra fit per plura, quod potest fieri per pauciora". Perheterapia 1a/88, s. 38.
Ahola, T. & Furman, B. (1990), Juonia juopoille. Ratkaisukeskeinen lähestymistapa päihdeongelmiin. Lyhytterapiainstituutti Oy. Helsinki.de Shazer, S. (1988), Investigating Solutions in Brief Therapy, W.W.Norton&Company, New York.
Helander, J. (1996), Puheenvuoroanalyysi ratkaisukeskeisestä ryhmäprosessista. Psykologia 4/96, s. 244251.
Kim Berg, I. (1991), Brief Treatment of Alcohol Abuseseminaari. Luennot. Tampere.
Kim Berg, I. (1991), Family Preservation. A Brief Therapy Workbook. BT Press. London.
Laitila, A., Wahlström, J. (1993), Kertomus, diskurssi ja keskustelu perheterapeuttinen näkökulma psykoterapioiden integraatioon. Psykologia 6/93, s. 432438.
Riikonen, E. (1992), Auttamistyön ongelmakäsitykset ja haastattelukäytännöt. Ongelmakielestä kompetenssikieleen. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 32. Helsinki.
Riikonen, E. (1992), Ongelmakäsitykset ja haastattelukäytännöt auttamistyössä. Perheterapia 3/92, s. 2529.
Riikonen E., Mattila A. (1994), Ovatko psykiatriset ongelmakäsitykset ja luokitukset masentavia. Duodecim 110/94, s.347359.
White, M., Epston, D. (1990), Narrative Means to Therapeutic Ends. W.W.Norton&Co. New York.
White, M. (suomennos Ruismäki, M., 1994), Ongelmien eksternalisointi sekä elämän ja ihmissuhteiden käsikirjoitusten uudelleenkirjoittaminen. Perheterapia 3/94, s. 1532